keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Vastaanottokeskuksen tunnelmia


Ajamme autolla koivurivin halki, peltojen keskellä kohti vanhaa maamies- ja emäntäkoulua. Tunnelma on hiukan jännittynyt. Astelemme äitini kanssa päärakennukselle. Kun avaamme oven, tulvahtaa sisältä kaikenlaisia tuoksuja ja ääniä, pienten lasten kalkatusta, aikuisten puheensorinaa ja punaliivinen Punaisen Ristin työntekijä kiirehtii ohitsemme. Joko arvaat, mistä paikasta on kyse?

 

Olemme saapuneet Suonenjoen hätäkeskukseen, joka hiljattain nimettiin vastaanottokeskukseksi. Olallani kannan suurta painavaa säkkiä, jonka sisällä on kasoittain pensseleitä, vesivärejä ja iso rulla paperia. Aikomuksenamme on maalata lasten kanssa.

 Kun astumme sisään erään asuinrakennuksen yhteiseen olohuoneeseen, saamme tervetuliaisiksemme iloisia katseita ja tusina pieniä, suloisia, ruskeasilmäisiä lapsia parveilee jo ympärillämme kysellen: ”Terve, mitä kuuluu?” Jokainen haluaa esitellä suomen kielen taitojaan, ja pian saamme kuulla numerot yhdestä kymmeneen. Jo nyt olen täysin noiden kaunokaisten pauloissa.

 Levitämme yhdessä pitkälle pöydälle pitkän paperin, annamme jokaiselle oman pensselin ja pian kaikki ovat jo työntouhussa. Yksi tytöistä selostaa pienemmille kovaan ääneen ohjeita, niin ainakin luulen, sillä muut kuuntelevat tarkasti ja nyökyttelevät myöntyvästi.  Pöydän ympärille on kertynyt parikymmentä 3-8-vuotiasta lasta, ja saamme vielä houkuteltua muutaman aikuisenkin mukaan.  Suuret pensselit ovat kaikkien mieleen, ja välillä joudumme tekemään vaihtokauppoja, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

 On ihmeellistä ajatella, millainen tarina jokaisella lapsella ja jokaisella aikuisella on takanaan: vaaralliset olot kotimaassa, pitkä vaarallinen vaellus meren ja maan halki, epävarmuus ja perillä odottavat kylmyys ja pimeys. Ei ole helppoa jättää kotiaan tietämättä, minne on matkalla, tai saapua maahan, joka on täysin erilainen verrattuna omaan kotiin. Silti voin nähdä vilpittömän ilon lasten silmissä jo siitä, että he saavat käteensä pensselin, maalin, johon sen kastaa, ja paperia, johon maalata oman viivansa.



 Kun maalaus on valmis, nostamme sen yhteistuumin olohuoneen seinälle, ja tyytyväisyys valtaa jokaisen kasvot. Lapset juoksentelevat hakemaan vanhempiaan katsomaan seinälle ilmestynyttä taideteosta.  Siivouskin tuntuu olevan mieluisaa puuhaa. Jotkut ottavat omatoimisesti pensseleitä ja kippoja pestäväksi, toiset taas pyyhkivät pöytiä ja kolmas kuivaa vesivärin täplittämiä tuoleja. Kukaan ei valita siivoamisesta, vaan sekin tapahtuu hymyssä suin. Kun huone on tiptop-kunnossa, muodostavat lapset ympärillemme jonon. Kaikki haluavat syliimme istumaan. Mieleni tekee vain istua yksi lapsi yhdellä polvella, toinen toisella ja katsella huoneessa vallitsevaa touhotusta. Lasten kasvoilla on hymyn lisäksi myös maalia, ja saamme ohjata yhden sun toisen kasvojen pesulle. Kun on aika lähteä, tunnen haikeutta sisimmässäni. Kännyn useaan otteeseen vielä vilkuttamaan ja saan vastaukseksi pienten käsien huiskutuksen, joka jää sydämeeni ikiajoiksi, sen tiedän.

Elämme tällä hetkellä aikoja, joista luultavasti luetaan vielä historian kirjoista. Maailmalla tapahtuu hurjia asioita ihan päivittäin. Monella on surullinen kohtalo, sillä he joutuvat pakenemaan kotoaan, vasten tahtoaan. Me suomalaisetkin olemme aikoinaan paenneet toisten maiden suojiin. Elämmehän tällä maapallolla yhdessä, ja yhteiseloon kuuluvat yhteistyö, vastavuoroisuus ja toisten auttaminen silloin, kun sille on tarvetta.

Uteliaisuuden lisäksi minulla ja äidilläni oli halu keksiä turvapaikanhakijoille tekemistä, sillä päivät ovat sitä pidempiä ja pimeämpiä, mitä vähemmän on tekemistä. Ihmisen täytyy pysyä jatkuvassa liikkeessä. Tuon tarpeen todisti meille se, että oli sitten kyse siivoamisesta, pyykinpesusta tai maalaamisesta, otettiin kaikki toiminta ilolla vastaan. Jos on halua auttaa turvapaikanhakijoita, uskon, että toimintaa ja hyviä kontakteja paikallisiin ihmisiin arvostetaan lämpimien vaatteiden lisäksi suuresti. Vaikka hakeuduin vapaaehtoistyöhön suuren auttamisentarpeeni vuoksi, luulen, että opin itse myös paljon. Opin sen, että vaikkei yhteistä kieltä olisikaan, on hymy kaiken avain. Se viestittää hyvästä tahdosta.

 Saaga Lamusuo